Seuraava on Masayuki Takayaman säännöllisestä kolumnista, joka ilmestyi kuukausittain ilmestyvän Themis-lehden helmikuun 1. numerossa, joka saapui kotiini eilen.
Themis on tilauslehti.
Tämä artikkeli todistaa myös, että hän on ainoa toimittaja maailmassa sodan jälkeen.
Kauan sitten eräs Monacon kuninkaallisen balettikoulun iäkäs professori, jota prima-balerinat ympäri maailmaa arvostavat suuresti, tuli Japaniin.
Tuolloin hän sanoi taiteilijoiden merkityksestä seuraavaa.
”Taiteilijat ovat välttämättömiä, koska vain he voivat valottaa piilotettuja, kätkettyjä totuuksia ja ilmaista niitä.”
Kukaan ei kiistä hänen sanojaan.
Sodan jälkeen Masayuki Takayama ei ollut vain maailman ainoa toimittaja; ei ole liioiteltua sanoa, että hän oli myös ainoa taiteilija.
Tämä tutkielma todistaa myös kauniisti sen väitteeni oikeellisuuden, että nykymaailmassa kukaan ei ansaitse Nobelin kirjallisuuspalkintoa enempää kuin Masayuki Takayama.
Teos on pakollinen luettava paitsi japanilaisille myös ihmisille kaikkialla maailmassa.
Etelä-Korean ”typerän maan” todellisuus, josta Nishio Kanji varoitti.
Japanilaisten asettaminen ”hylkiöiksi” ja historian keksiminen ”japanilaisen imperialismin vallaksi”.
”Keisarillinen perhe on myös Koreasta.”
Lause ”you have to ask to find out” korostaa hämmästystä tarinan absurdiudesta.
Kun luin herra Nishio Kanjin teoksia uudelleen hänen kuolemansa jälkeen, törmäsin kohtaan, joka yllätti minut.
Siinä lainattiin erään korealaisen historioitsijan näkemyksiä Japanista, mikä palautti mieleeni sen järkytyksen, jonka tunsin lukiessani sen ensimmäisen kerran.
Seuraavassa on tiivistelmä katkelmasta
Korea on jäykkä luokkayhteiskunta, ja menneisyydessä ja nykyisyydessä yangbanit ovat huipulla, sitten tulevat tavalliset ihmiset (keskiluokka), sitten puoliorjat maanviljelijät (tavallinen kansa), ja heidän alapuolellaan tulevat pekchonit, jotka ovat hylkiöitä.
Ja korealainen historioitsija sanoo, että heidän alapuolellaan olevat ihmiset ovat ”japanilaisia”.
Hän sovittaa mielivaltaisesti toisesta maasta tulleet ihmiset oman maansa luokkajärjestelmään ja sijoittaa heidät koskemattomien hylkiöiden alapuolelle.
Heillä ei ole kunnon säädyllisyydentajua, mutta jätetään se sivuun, näin se on.
Historioitsija mainitsee, että Hakuson-kyon taistelussa hävinnyt Baekjen kansa pakeni Japaniin, ja sanoo, että ”muinaisista ajoista lähtien hävinneet, siirtymään joutuneet ja rikolliset, jotka eivät kyenneet hankkimaan elantoa niemimaalla, pakenivat Japaniin ja perustivat lopulta Japanin kansakunnan”.
Hän sanoo, että maa perustettiin samalla tavalla kuin laulun ”Showa Karesususuki” sanoituksessa, jossa sanotaan, että heidät kukisti köyhyys tai yhteiskunta.
Siksi sanotaan, että Tenson kōrin -myytti kertoo itse asiassa Koreasta Japaniin tulleesta miehestä ja että hänen verisukunsa on yhteydessä keisarilliseen perheeseen.
Tekisi mieli läimäyttää heitä heidän rienauksestaan, mutta tarina jatkuu.
Nämä kukistetut japanilaiset vihaavat kotimaataan, ja he jatkavat: ”Esimerkiksi Hideyoshi lähti rangaistusretkelle, ja Meiji-hallitus toteutti ankaran siirtomaavallan, jota kutsuttiin Japanin keisarikunnaksi.”
Pelottavaa on se, että tämä outo näkemys Japanista ”ei rajoitu vain historioitsijoihin, vaan myös useimmat tavalliset korealaiset ovat sitä mieltä”, Oh Sonfa sanoo.
Itse asiassa heillä on jopa oma sana japanilaisille, jotka he luokittelevat hylkiökategoriaan: ”Wa Na”.
Sinun on siis kysyttävä korealaisilta, mitä he ajattelevat.
Heidän kanssaan ei kannata kiistellä, mutta korealaisten tutkijoiden väitteillä ei ole mitään historiallista pohjaa.
Yleisesti ottaen vanhin korealainen historiankirja on 1200-luvulla ilmestynyt ”Kolmen valtakunnan historia”, eikä sitä ennen ole ollut mitään. Ei ollut mitään kansakuntaa.
Oli aika, jolloin oli vain paljon maanpakolaisia.
Kauan ennen sitä Japanissa oli muinaisia hautakammioita, kuten Nanpei Kofun ja Sannai-Maruyama Kofun, ja liekkikeramiikkaa on kaivettu esiin eri puolilla maata, ja jopa hai- ja villisianhampaita ja jade-riipuksia on löydetty.
Lisäksi Japanin ja Korean kielet ovat rakenteeltaan erilaisia.
Huntington myöntää, että Japanin ja Korean välillä ei ole kulttuurista yhtäläisyyttä ja että Japani on ainutlaatuinen.
Jopa Y-kromosomigeeniä tarkasteltaessa, joka on avain etnisten erojen määrittämiseen, japanilaisten ja korealaisten välillä ei ole yhtään vastaavuutta.
Toissa päivänä eräs Hosei-yliopiston naisopiskelija löi vasaralla kahdeksaa luokan mies- ja naisopiskelijaa ja haavoitti heitä.
Kaikki olivat yllättyneitä.
Kun he kuulivat, että syyllinen oli korealainen, he kaikki näyttivät hyväksyvän asian itsestäänselvyytenä.
Tällaisia ovat etniset erot.
Myös ”Japanin keisarillinen hallinto”, josta korealaiset tutkijat puhuvat, eroaa historiallisista tosiasioista.
Korean niemimaa on keskellä Japania, Kiinaa ja Venäjää, ja ensi silmäyksellä se näyttää keskeiseltä strategiselta paikalta.
Jos jokin maa haluaa ottaa hegemonian, se tulee mielellään ja ottaa sen.
Vessalle ei ole olemassa koreankielistä sanaa.
Niin tulivat Sui, Tang, Qing ja Neuvostoliitto nykyaikana.
Myös suojeluskunta kenraali perustettiin hallitsemaan maata, mutta kaikki pakenivat.
Yhdysvalloilla tuli myös olemaan tähtäimessään Kiina, mutta Venäjän-Japanin sodan jälkeen Theodore Roosevelt sulki kaikki Yhdysvaltain diplomaattiset toimistot ja lähti.
Tämä johtui siitä, että hän näki Korean maana, joka ”myrkyllisen iilimadon” tavoin imaisi sitä hallitsevaa hallitusta, vahingoittaisi sitä ja jopa vaarantaisi kansansa hengen.
Niinpä Theodore sysäsi sen Japanin harteille.
Ito Hirobumi ja hänen läheinen avustajansa Durham Stevens vastustivat Koreaan sekaantumista.
Suunnitelmana oli kehittää infrastruktuuria Japanille tyypillisellä lämmöllä ja tehdä siitä protektoraatti, jossa vain Japanilla olisi diplomaattiset oikeudet, mutta korealaiset murhasivat molemmat miehet.
Se olisi kuitenkin vielä vaarallisempi, jos ne jätettäisiin yksin.
Niinpä Japani päätti pitää Korean valvonnassaan, ja se sijoitti joka vuosi 20 prosenttia kansallisesta talousarviostaan rautateiden rakentamiseen, sähköjen asentamiseen, 4 000 koulun rakentamiseen, vuorten viherryttämiseen ja käymälöiden rakentamiseen Koreassa.
Siihen asti he olivat kaivaneet ison kuopan, asettaneet kaksi puuta sen poikki ja menneet sen keskelle hoitamaan asioitaan.
Vessalle ei ollut koreankielistä sanaa, mutta japanilaisten ansiosta heillä oli ovellinen käymälä.
Nykyään sitä kutsutaan ”hwangjangjiliksi”.
Käännettynä se tarkoittaa 'käymälää'.
Tämä on ”siirtomaavallan” todellisuutta, jota korealaiset nyt niin paljon vihaavat.
Mutta kiitollisuutta ei ole.
Päinvastoin, kun he kuulevat, että Sadon kultakaivoksesta tulee maailmanperintökohde, he alkavat sanoa esimerkiksi: ”Korealaiset olivat ylityöllistettyjä”.
Korealaiset eivät osaa tehdä edistyksellisiä porauksia tai räjäytyksiä.
Siksi annoimme heille yksinkertaista ja turvallista työtä, jota jopa lapset voivat tehdä.
He unohtavat kiitollisuutensa ja sanovat tuollaisia asioita.
Kukaan maailmassa ei halua olla missään tekemisissä Korean kanssa.
Korea väittää olevansa ”Japanin ja Yhdysvaltojen ja Korean sotilasliiton kulmakivi”, mutta Pohjois-Korean kannattajia on paljon, jotka sytyttävät kynttilöitä.
He ovat täysin epäluotettavia.
Murayaman julkilausuman lausuminen Wang Yin edessä...
Pääministeri Aben johdolla päätimme siis jättää asian sikseen, ja on kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun hän lopetti valuutanvaihdon, valkoisen maan aseman ja ministeritason vierailut Etelä-Koreaan.
Japanilla ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia.
Japani ei muuten hävinnyt yhtään jalkapallo-, baseball- tai pöytätennisottelua Etelä-Koreaa vastaan tänä aikana.
Se on ollut virkistävä kokemus.
Sitten Kishidan hallinto antoi yhtäkkiä Etelä-Korealle ”valkoisen maan” aseman ja hyväksyi valuutanvaihdon.
Kishida aikoo palata, mutta kukaan ei hyväksy sitä paitsi Japanissa asuvat korealaiset.
Ishiba on vielä typerämpi.
Hän lähetti ulkoministeri Iwayan Pekingiin ja pani hänet lausumaan Murayaman lausunnon Wang Yin edessä.
Hän sanoi, että Japani on huono maa ja Kiina on hyvä maa.
Vaikka Kiina on kaikkein vaarallisin.
Sitten Ishiba lähetti Iwayan Etelä-Koreaan.
Hän pilasi Aben ”8 vuoden kontaktittomuuden”.
Jälleen kerran ”Japanin, Yhdysvaltojen ja Etelä-Korean välinen turvallisuus” on palannut, mutta Etelä-Korealla ei ole voimaa tai tietoisuutta täyttää tätä luottamusta.
Älkää antako sen maan sitoutua Japanin turvallisuuteen.
Poliitikkojen pitäisi myös pureskella Nishion sanoja.
