Lisäksi Yhdysvaltain armeijalla oli sodan aikana niin paljon upseerien kuolemantapauksia, että he eivät edes ehtineet muistaa saapuneiden upseerien nimiä.
08. heinäkuuta 2019
Seuraava Michio Ezakin kirja on historiallinen mestariteos.
Ei ole liioiteltua sanoa, että tämä kirja on luettava, jotta tietää Japanista sodanjälkeisestä ajasta tähän päivään.
Kiinan kommunistisen armeijan tiedusteluoperaatioiden perusta Japania vastaan oli dikotomia (jonka myös Yhdysvallat omaksui)... ero hallituksen ja kansan välillä, jossa kansa on oikeassa ja hallitus väärässä.....
Tänä aamuna kysyin ystävältäni, yhdeltä Japanin parhaista lukijoista: ”Tarkoittaako Asahin ja NHK:n kaltaisten tiedotusvälineiden asenne, että tämä aivopesu jatkuu?”.
Hän vastasi: ”Ei, se tarkoittaa, että he ovat jo erikoistuneet siihen.”
Seuraava on s. 216, mutta tilatkaa kirja paikallisesta kirjakaupasta.
Ette ehkä täysin ymmärrä tämän luvun merkitystä, jos emme esitä sitä edellisestä luvusta.
Tämä luku on pakko lukea kaikille Japanin kansalaisille, erityisesti okinawalaisille.
Taistelu Iwo Jimalla ja Okinawalla työnsi ”ehdottoman antautumisen politiikkaa” taaksepäin.
Vastauksena Yhdysvaltojen ehdottomaan antautumispolitiikkaan japanilainen osapuoli oli päättänyt taistella täysimittaisen vastarinnan sodan ja tehdä yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa.
Tämä olisi voinut johtaa Neuvostoliiton liittymiseen sotaan Japania vastaan ja Japanin tappioon vallankumouksessa.
Kriisi ratkaistiin japanilaisten kenraalien ja siviilien ponnisteluilla Iwo Jimalla, Okinawalla ja muualla.
Iwo Jima ja Okinawa olivat tärkeitä kohteita, jotka ratkaisisivat syksyksi 1945 suunnitellun Yhdysvaltojen hyökkäyksen Japanin mantereelle onnistumisen tai epäonnistumisen.
Näissä kahdessa taistelussa Yhdysvaltain joukot kohtasivat kuitenkin japanilaisjoukkojen sitkeän vastarinnan, ja ne jatkoivat kiivaita taisteluita, jotka käytiin viimeiseen mieheen asti taistelukentällä, mikä johti valtaviin tappioihin.
Heti Jaltan konferenssin jälkeen 19. helmikuuta Yhdysvaltain joukot aloittivat maihinnousun Iwo Jimalle, jossa japanilaiset joukot kenraaliluutnantti Tadamichi Kuribayashin johdolla linnoittivat koko 22 neliökilometrin kokoisen saaren.
Jopa Yhdysvaltain merijalkaväen komentajat, jotka ylpeilivät rohkeudellaan, olivat kieli poskessa, kun he näkivät ilmatiedustelukuvissa japanilaisten joukkojen huolelliset valmistelut.
Yhdysvaltain joukot, jotka olivat suunnitelleet valtaavansa saaren viiden päivän kuluessa maihinnoususta, päätyivät taistelemaan kuolemaan asti yli kuukauden ajan.
Puolustuksessa olleet 20 000 japanilaisjoukkoa hävitettiin lähes kokonaan, mutta hyökkäävien yhdysvaltalaisjoukkojen tappioiden määrä ylitti japanilaisten tappioiden määrän.
Japanilaiset joukot pakottivat perusteellisesti amerikkalaiset joukot vuotamaan verta.
Okinawan taistelu oli myös kiivas taistelu, jota Britannian pääministeri Winston Churchill kuvaili ”sotahistorian kiivaimmaksi ja kuuluisimmaksi taisteluksi”. Sota kesti lähes neljä kuukautta, huhtikuun 1. päivästä (Yhdysvaltain joukkojen maihinnousu Okinawan pääsaarelle; maihinnousu Kerama-saarille tapahtui 26. maaliskuuta) kesäkuun 22. päivään.
Tänä aikana kenraaliluutnantti Simon B. Buckner, liittoutuneiden joukkojen ylipäällikkö Okinawan taistelussa, kuoli taistelussa.
Lisäksi Yhdysvaltain joukot menettivät sodassa niin paljon upseereita, etteivät ne ehtineet muistaa saapuneiden upseerien nimiä.
Erityisesti ”Kakazun taistelussa”, joka oli Shuri-hyökkäyksen aikainen taistelu, japanilaiset joukot puolustivat Kakazu Highlands -nimistä mäkistä aluetta Futenman lähellä 16 päivän ajan 8. huhtikuuta alkaen.
Erään teorian mukaan Yhdysvaltain puolella oli noin 24 000 kuolonuhria (erilaisia teorioita on olemassa).
Iwo Jiman ja Okinawan taisteluissa Yhdysvaltain armeija kohtasi Japanin armeijan rohkeaa ja sitkeää vastarintaa, mikä johti lukuisiin tappioihin, ja tämä johti siihen, että Yhdysvaltain sotilasjohtajat kehottivat yhä useammin ”harkitsemaan uudelleen vaatimusta ehdottomasta antautumisesta”.
”Okinawan taistelu päättyi jälleen amerikkalaisten ylivoimaiseen voittoon. Japanin armeija tuhottiin, ja keisarillisen laivaston satoja lentokoneita ja taistelulaivoja tuhottiin. Kun operaatio kuitenkin päättyi, lähes kukaan taisteluun osallistuneista amerikkalaisista ei tuntenut pienintäkään euforiaa. He olivat täynnä ahdistuksen ja pelon tunteita tulevasta tehtävästä. Jos yhden tukikohdan valtaaminen Ryukyoilla oli niin vaikeaa, kuinka hurja hyökkäys Japanin mantereelle olisi?”
Erityisesti Okinawassa sotilaat ja siviilit, sotilaiden lisäksi myös virkamiehet ja siviilit, työskentelivät yhdessä vastustaakseen maihinnousua.
Tämä johti siihen, että odotettiin voimakasta vastarintaa paitsi Japanin armeijalta myös siviileiltä mantereen maihinnousuoperaatioissa.
Sotahistoriantutkimuksen asiantuntija Junichiro Shoji huomautti myös seuraavaa vuoden 2015 International Forum for the Study of War History -tapahtumassa (jota sponsoroi puolustusministeriön kansallinen puolustustutkimusinstituutti).
”Huolimatta puutteellisista ja niukoista valmisteluista Japanin mantereella käytävää ratkaisevaa taistelua varten Yhdysvaltojen kannalta suurin ongelma olivat mahdolliset ihmisuhrit, kun maihinnousuoperaatio Japanin maaperälle (”operaatio Downfall”) oli lähestyvä. Toisin sanoen jäljelle jääneiden joukkojen valtava määrä ja odotettavissa olevat pallonmurtajat olivat uhka. Lisäksi kerrotaan, että noin 35 prosenttia sijoitetuista Yhdysvaltain joukoista kuoli tai haavoittui japanilaisten vastarinnan katkerassa kokemuksessa Iwo Jimalla ja Okinawalla. Esimerkiksi 18. kesäkuuta 1945 presidentti Harry S. Truman kutsui Valkoiseen taloon koolle kokouksen, jossa tarkasteltiin mantereelle tehtyjen maihinnousujen kulkua ja niiden inhimillisiä kustannuksia. Kokous oli erimielinen, erityisesti maihinnousun uhrien yliarvioinnista. Armeijan ja laivaston ylipäällikön esikuntapäällikkö William D. Leahy ja muut arvioivat, että Okinawan taistelun tappiot olivat noin 35 prosenttia ja että mantereen maihinnousu aiheuttaisi samanlaisia tappioita, ja siksi he eivät olleet optimistisia maihinnousun suhteen ja kannattivat ehdottomalle antautumiselle asetettujen ehtojen lieventämistä tappioiden vähentämiseksi.”
Helmikuuhun 1945 mennessä ”Heikko Japani” -ryhmittymä, joka vaati ehdotonta antautumista, oli vallitsevassa asemassa Yhdysvaltain hallituksessa, mutta Japanin taistelujen seurauksena Iwo Jiman ja Okinawan taisteluissa äänet, jotka vaativat pehmeämpää suhtautumista ehdottomaan antautumiseen, tulivat hallitsevammiksi Yhdysvaltain sotilasjohtajien keskuudessa.
Japanissa on nykyään niitä, jotka kylmästi väittävät, että Okinawan, Iwo Jiman ja Peleliun taisteluissa kuolleet japanilaissotilaat ”kuolivat turhaan”.
Tämä on kuitenkin täysin väärin, kun tarkastellaan näiden taistelujen vaikutusta Yhdysvaltain armeijaan ja Trumanin hallintoon.
Kuten yhdysvaltalainen osapuoli myöntää, Okinawan ja Iwo Jiman sankarilliset ja rohkeat taistelut sysäsivät Yhdysvaltojen ehdottomaan antautumiseen tähtäävän politiikan suurelta osin taaksepäin.
Tämä artikkeli jatkuu.
2024/8/18 in Fukuyama
